Onpas taas mennyt aika pieleen kaikki hurjat suunnitelmat joka päivä kirjoittamisesta. Viime viikko meni ihan reisille, en varmaan edes avanut tekstitiedostoa kertaakaan. Milloin oli riidelty ja milloin muuten vaan nukuttu huonosti, milloin olin reissussa kotikonnuilla ja milloin keksin muuten vaan monta hyvää syytä olla kirjoittamatta.

Eilen sentään avasin käsikirjoituksen ja tänään kirjoitin puoli liuskaa. Kone on selvästi tauon jälkeen kankea, mutta ajatus kirjoittamisesta on taas vähän kypsynyt. On hullu tunne, kun tauon jälkeen avaa tiedoston ja lukee edelliset kirjoittamansa luvut - tulee tunne: täähän on ihan hyvää! Niin kuin lukisi jonkun muun sanoja.

Yritin hakea opiskelemaan sanataideohjaajaksi mutta häsläsin hakupapereiden kanssa. Nyt olen lähetellyt sähköpostia perään, että en mää tätä halunnut vaan tota. Katsotaan.

Eläkevakuutuskin pitäisi ottaa.

Viime viikko meni vähän lörinäksi töiden osalta. Jo parin päivän tekemättömyys nostaa suuren halun vältellä kaikken kirjoittamiseen liittyvää, ja puhdetöitähän löytyy vaikka millä mitalla, jotta ei tarvitsisi tehdä sitä mitä oikeasti pitäisi.

Tänään aloitin kuitenkin aamun reippaasti ja olen tyytyväinen. On hyvä tunne kun teksti alkaa viedä, sormet liikkua näppäimistöllä ilman, että niiden liikettä täytyy miettiä. Olen yltänyt käsikirjoituksessani yli 70 liuskan, mikä tarkoittaa sitä, että kuukaudessa olen kirjoittanut siihen 25 liuskaa uutta. Aiemmat käsikirjoitukseni ovat olleen kustantajalle lähtiessään sadan liuskan kummallakin puolen, ja tässä 70 liuskan kohdalla on usein ollut aikamoinen paniikki.

Tämä teksti tulee monella tapaa olemaan poikkeava edellisiin verrattuna, joten koitan olla tuijottamatta liuskojen määrää. Välillä niitä silti miettii ja tuntee jonkinmoista ylpeyttäkin - minä olen kirjoittanut niistä jokaisen.

Tänään on aamusta asti ollut olo, etten tahdo kirjoittaa.

Välissä on ollut monta päivää, jolloin en myöskään ole kirjoittanut. Ennen niitä oli kuitenkin muutama aika kelpo, ja teksti on mennyt hiukan eteenpäin.

Avasin tiedoston silti, vaikka tiesin, etten kirjoita. Luin vähän viime kerralla kirjoitettua ja se oli ok. Malttia, malttia.

Olen puuhannut pihalla, kaivanut lapiolla puoli pihaa ympäri ja tehnyt kukkamaan. Konkreettinen tekeminen on hyvästä, saa jotain valmiiksi, näkee työn jäljen. On helppo ajatella kun veri kiertää suonissa kohisemalla.

Ystävä lupasi lukea kässärin läpi. Josko tänään olisi se päivä, kun uskallan sen lähettää. Kommentteja odottaa ja pelkää, en tiedä kumpaa enemmän. Kun keskeneräistä tekstiä näyttää jollekulle, luopuu osittain omasta valtakunnastaan - nyt joku tietää, mitä teen, millainen se on. Se luo paineen: mitäköhän se odottaa tältä nyt, millaiseksi tämän pitäisi tulla, jotta se täyttäisi odotukset, palkitsisi lukijansa?

Toisaalta kommenttien kuuleminen avaa omia silmiä. Tuntuu siltä, kuin astuisi ulos luolasta (miten vanha vertaus, mutta niin se vaan on) ja näkisi ihan uudella tavalla sen, mitä ympärillä on. Näyttämällä tekstinsä, keskeneräisen itsensä toiselle, luopuu hetkeksi työn yksinäisyydestä. Se pelottaa ja houkuttaa.

Tänään ei suju.

Ehkä pitäisi antaa itselleen vapaus siihen, että aina ei vain suju. Tai sitten pitäisi olla tiukempi ja armottomampi ja vain istua ja yrittää. Mutta kun teksti tuntuu luonnottomalta ja aiheuttaa yökkäyksiä selittelyillään ja naiiviudellaan ja junnaavuudellaan, niin en sitten tiedä alkaisko sieltä tulla jotain parempaakin, jos vain istuisi.

Vähäinenkin keskittyminen meni kun kissoilla oli ampiainen toisen huoneen ikkunassa. Hirveällä adrenaliiniryöpyllä menin mäiskimään sen hengiltä ennen kuin se pistää. Murhatyön jälkeen kaikista raajoista meni voima. Tallensin sen pari riviä, mitä sain tänään tehtyä ja annoin olla. Ehkä huomenna paremmin.

Liitto kutsui kojulleen Helsingin kirjamessuille. Taidan mennä, vaikka esiintyminen onkin palkaton. Katsotaan pääsenkö kustantajan toimesta tänä vuonna johonkin. Sinällään messujen tapaiset tilaisuudet aiheuttavat mussa hengenahdistusta - seistä siellä kuin näyttelyeläin ja yrittää kuulostaa elegantilta ja järkevältä, ja päätyä kuitenkin sössöttämään jotain sellaista, kuin että musta kirjoittaminen on kivaa enkä osaa olla ilman, vaikka a) kahdeksan päivää kymmenestä kirjoittaminen ei ole kivaa ja b) vallan mainiosti voisin olla ilmankin ja ansaita ihan oikeasti rahaa jossain kunnon ammatissa, niin kuin esim. postinjakajana.

Toisaalta itsensä esille tuominen tuntuu tärkeältä: näin tänä keväänä Johanna Sinisalon yhden kirjallisuustilaisuuden sisäänkäynnin portaikossa (hän meni sisään, minä ulospäin), ja silloin hiljattain Linnunaivot lukeneena en meinannut muistaa miten hengitetään, kun arvostus ja kunnioitus leimahti niin isosti. Sinisalo oli pieni ja tiukka nainen, ehdottomasti kaiken kunnioitukseni arvoinen.
Ehkä vielä joskus minun näkemiseni aiheuttaa jossakussa samanlaisen reaktion.

Eilen illalla purin ajatuksiani ja ahdistustani miehelle.

Kirjoittamiseen liittyy valtavasti mitä kummallisimpia pelkoja, jotka pompsahtelevat pintaan milloin mistäkin syystä. Suurin niistä on tällä hetkellä se, että luulen kirjoittavan minäni olevan hukassa ja pelkään etten enää koskaan löydä sitä.

Tavallaan tiedän, että olen kirjoittanut aiemmat romaanini jonkinsortin hurmostiloissa, nopeasti, melko kivuttomasti, kirjoittamisesta nauttien. Olen elänyt yksin, saanut olla juuri niin itsekäs kuin huvittaa - kaikki on pyörinyt vain minun ja kirjoittamiseni ympärillä. Tuskin on ollut muuta minää kuin se kirjoittava.

Nyt pitäisi opetella ihan uusia työtapoja ja uudenlaista kurinalaisuutta. En tiedä, voiko kirjoittaminen enää olla samalla tavalla hauskaa kuin se oli esim. ensimmäisen romaanini kohdalla. Vaikka kirjoitin synkkää tekstiä, kirjoittaminen oli suuri nautinto ja teki minusta vahvemman. Nyt tuntuu siltä, että mitä enemmän päkerrän, sitä ahdistuneemmaksi tulen. Olen aivan liian tietoinen siitä, että haluan julkaista tämän käsikirjoituksen, että kustantajakin odottaa sitä minulta, ja että haluan tehdä siitä sellaisen, ettei se saa laimeaa vastaanottoa tai tule ohitetuksi. Mietin näitä asioita yhtenään, ja koko ajan kirjoittava minä piiloutuu syvemmälle.

Kaipaan kiihkeitä kirjallisuuspuheita ystävieni kanssa. Kaipaan yhteisöä. Kirjoittaminen on ihan saatanallisen yksinäistä hommaa, pyörittelen samoja ajatuksia tässä samassa pikku päässäni päivästä toiseen ja ahdistun ja lannistun. Vituttaa sekin kun ei ole printteriä enkä saa tekstiä välillä ulos, pois koneen näytöltä. Tahtoisin paperit tuohon lattialle leveästi, jotta voisin katsoa, mitä siellä on.

Kuka käski ruveta tähän hommaan??

No nyt on käynyt niin, että meille on syntynyt koiranpentu, jonka on määrä kotiutua tänne uuteen laumaansa heinäkuun alussa. Uusi projekti innoitti myös uuteen kirjalliseen projektiin, katsotaan eteneekö se. Aion pitää (vielä ainakin toistaiseksi vain omalla koneella) päiväkirjaa taipaleesta koiranomistajaksi, ennen ja jälkeen koiran aktuaalisen saapumisen. Katsotaan, alkaako tekstiin muodostua jotain järkevää runkoa vai meneekö se vain peruspäiväkirjalätinäksi. Jos siitä tulisi jotain, voisin vaikka tarjota sitä kustantajalle.

Kirjoitin tänään ihan oikeaakin kässäriä pari liuskaa eteenpäin. Ihan kelpo fiilis.

Luen Miina Supisen Liha tottelee kuria ja olen innoissani. Hyvää kirjallisuutta - hullua, hauskaa ja järkyttävän traagista samaan aikaan.

Pitäisi selvittää eläkevakuutusasioita. Ja opetella kirjanpitoa omista menoistaan työhön liittyen. Ei sillä että niitä paljon olisi, milläs olisi, kun ei ole tulojakaan.

Karpalon kommentti edellisessä blogipäivityksessä kirvoitti mut ajattelemaan työtapa-asioita tarkemmin. Kommentoin kommenttia ihan tässä näin, koska huomasin poukkoavani asiasta seuraavaan niin, että kommentista olisi tullut pitkä kuin nälkävuosi.

Samaa mieltä siitä, että työtapaansa tuskin kannattaa kamalasti pakottaa toiseksi. Mä en kylläkään ole suoltaja ihan pahimmasta (tai parhaimmasta) päästä, kyllähän mullakin on sitä jahkailua. Esim. nyt olen jahkannut puolitoista vuotta sen jälkeen, kun tiesin että kirjoitan tästä aiheesta romaanin. Koko ajan olen ollut melko varma siitä, että teen sen ja vien sen siihen suuntaan jonka olen jo aloittaessani päättänyt, mutta siltikään en ole pystynyt aloittamaan.

Lausetason hinkkaaminen on mulla kuitenkin vähentynyt pitkän proosan myötä. Novelleissa se hinkuttaminen on jotenkin mielekkäämpää, niissä lauseella ikään kuin on vähän enemmän painoa. Onhan romaanissakin, ratkaisevissa kohdin, mutta siellä on kuitenkin monta sivua lauseita, joiden tarkoitus on vain viedä tarinaa eteenpäin, ei räjäyttää lukijan tajuntaa. Tai no, jotkut tykkää lukea sellaista romaania, jossa joka lause on täynnä kiihkeää latausta - mua sellainen lähinnä hengästyttää ja saa aikanaan laskemaan kirjan käsistäni, koska en jaksa huohottaa koko ajan ja pinnistellä, että ymmärrän joka vivahteen.

Tässä muuten saattaa piillä syy siihen, miksi romaanitekstejäni on välillä luonnehdittu "viihteellisiksi" (juuri sillä ikävällä painotuksella). Pidän arvossa sitä, että teksti on helppolukuista, mutta haluan sen myös olevan kaunista. Kieltäni muistetaan jatkuvasti kehua herkkyydestään ja niin pois päin, mutta silti aika moni kriitikko livauttaa johonkin väliin tuon moitteen "liiasta viihteellisyydestä". Onko suuri taide haasteellista lukea ja seurata? Onko suuri taide tarkoitettu niille, jotka jaksavat pinnistellä ja ponnistella ymmärtääkseen - ei siis niille, jotka ovat kärsimättömiä lukijoita, eivät oikein malta lukea kirjoja loppuun ennen kuin laina-aika päättyy? Mua on saamastani palautteesta lämmittänyt ehkä eniten vähän lukevilta ihmisiltä tullut palaute, jossa he kertovat, että eivät voineet laskea kirjaa kädestään, koska se vain veti niin hyvin, ja että yleensä he eivät saa yhtäkään kirjaa loppuun.

Nyt mentiin aika kauas työtapojen pohtimisesta. Tänään oli paska päivä kirjoittamisen suhteen. Viime yö meni osin valvoessa ja aamulla se sitten kostautui liian pitkään nukkumisena. Pidin vapaan viikonlopun eikä se näköjään ollut rytmille hyväksi. Mitä tehdä kun tulee päiviä, jolloin teksti ei kiinnosta edes mua itseäni?